8.11.2000 Vara-amiraali Juhani Kaskealan esitelmä Suomen Sotatieteellisen Seuran syyskokouksessa 6.11.2000

Vara-amiraali Juhani Kaskealan esitelmä Suomen Sotatieteellisen Seuran syyskokouksessa 6.11.2000 EUROOPAN UNIONIN YHTEISEN TURVALLISUUS- JA PUOLUSTUSPOLITIIKAN MERKITYS SUOMELLE Perusteet Valtioneuvosto antoi kolme vuotta sitten eduskunnalle ensimmäisen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selontekonsa.

Siinä tarkasteltiin laajasti Suomen turvallisuuspoliittisen aseman muutosta sekä lähialueen sotilaallista tilannetta ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Selonteossa vahvistettiin Suomen nykyinen turvallisuuspoliittinen linja ja sen kehittämisen suuntaviivat. Painopiste oli puolustuspolitiikan ja puolustusvoimien kehittämistavoitteiden määrittelyssä. Hallitus totesi Euroopan turvallisuuspoliittisen muutoksen ja asevoimien yleisen kehityksen luoneen sekä tilaisuuden että tarpeen uudistaa merkittävällä tavalla puolustusvoimiemme rakenteita ja toimintaa.

Puolustusuudistus pantiin toimeen ripeästi heti, kun eduskunta oli käsitellyt selonteon. Rauhanajan organisaation ja koulutusjärjestelmän muutokset on jo toteutettu ja valmiusyhtymien materiaalinen kehittäminen aloitettu. Kertausharjoitukset on parin vuoden tauon jälkeen käynnistetty. Uudistetun koulutuksen ja materiaalihankintojen tavoitteena on aiempaa pienemmät mutta sitäkin tehokkaammat puolustusvoimat. Sama suuntaus asevoimien supistamiseksi vallitsee naapurimaissammekin, vaikkakin ehkä eri mittakaavassa ja osin myös eri syistä.

Puolustusvoimien sisäisen uudistuksen ohella puolustuspolitiikkamme kehitystä hallitsee tiivis kansainvälinen yhteistyö. Suomi on määrätietoisesti mukana rakentamassa Eurooppaan yhteistyöhön perustuvaa turvallisuutta. Halumme ja valmiutemme osallistua kriisien ennalta ehkäisemiseen ja rajoittamiseen ovat laajentaneet puolustusvoimiemme kansainvälistä toimintaa. Puolustuspolitiikalla on siten nykyisin sekä kansallinen että kansainvälinen ulottuvuus. Molempien päämääränä on Suomen turvallisuuden vahvistaminen.

Vuoden 1997 selonteossa esitettiin, että turvallisuusympäristömme muutokset ja puolustuksemme tarpeet päivitetään vuonna 2001. Selonteon tarkistustyö on paraikaa käynnissä ja se on tarkoitus saada valmiiksi ensi maaliskuuhun mennessä. Hallitus haluaa selontekomenettelyä jatkamalla edelleen lujittaa parlamentarismia puolustuspolitiikkaa ja puolustusvoimia koskevassa poliittisessa päätöksenteossa. Tähän on olemassa hyvät edellytykset. Valtioneuvosto on saanut keskeisen aseman ulko- ja turvallisuuspolitiikan valmistelussa. Laajapohjaiset enemmistöhallitukset ovat tuoneet vakautta ja jatkuvuutta suomalaiseen politiikkaan samalla, kun maamme kansainvälinen asema on EU-jäsenyyden myötä merkittävästi vahvistunut.

Selonteon päivitykseen sisältyy suunniteltua laajempi turvallisuuspoliittinen tarkastelu. Siihen antaa aiheen erityisesti Euroopan unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ennakoitua nopeampi kehitys. Suomen osallistumista kansainväliseen kriisinhallintaan käsitellään unionin kokonaisvaltaisen kehitysarvion yhteydessä.

Suomen kansallisen puolustuksen lähtökohdat ovat kansainvälisen toiminnan merkityksen kasvusta huolimatta säilyneet ennallaan. Niitä ovat edelleenkin sotilaallinen liittoutumattomuus, uskottava puolustuskyky, koko valtakunnan kattava puolustus sekä yleinen asevelvollisuus. Kansainväliseen kriisinhallintaan osallistuminen ei ole ristiriidassa kansallisen puolustuksemme kehittämisen kanssa, vaan pikemminkin täydentää ja vahvistaa puolustuskykyämme sekä lujittaa sen kansainvälistä uskottavuutta.

EU-jäsenyydellä on Suomelle vahva turvallisuuspoliittinen merkitys. Vaikka jäsenyys sinänsä ei sisällä minkäänlaisia sotilaallisia turvallisuustakuita, siihen kuuluu huomattava poliittisen yhteisvastuun tuoma suoja. Sen turvallisuusvaikutus on suoraan verrannollinen unionin taloudelliseen voimaan ja poliittiseen yhtenäisyyteen, ja se perustuu yleiseen käsitykseen unionin ja sen jäsenmaiden turvallisuuden jakamattomuudesta. Suomi tukee unionin toimintakyvyn ja yhteisvastuun vahventamista juuri siksi, että se vastaa omia turvallisuusetujamme.

Osallistuminen unionin turvallisuutta vaarantavien kriisien ennalta ehkäisyyn ja rajoittamiseen vahvistaa Suomen asemaa myös siltä varalta, että joutuisimme itse kriisin kohteeksi. Kriisinhallintaoperaatiot ovat omiaan lujittamaan jäsenmaiden keskinäistä solidaarisuutta ja parantamaan niiden sotilaallista yhteistoimintakykyä.

Yhteinen puolustuspolitiikka - kriisinhallintaa

Euroopan unionin merkitys turvallisuuspoliittisena toimijana on kasvamassa. Amsterdamin sopimuksen mukaan unionin yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan kuuluu asteittain määriteltävä yhteinen puolustuspolitiikka, joka saattaa johtaa yhteiseen puolustukseen. Suomen ja Ruotsin aloitteesta yhteisen puolustuspolitiikan keskeiseksi sisällöksi on muotoutunut unionin sotilaallisen kriisinhallintakyvyn luominen nk Petersbergin tehtäviä varten. Näitä ovat humanitaariset ja pelastustehtävät, rauhanturvaaminen sekä taistelujoukkojen käyttö kriisinhallinnassa, mukaan luettuna rauhanpalauttaminen.

Unionin kriisinhallintakyvyn kehittämisessä pyritään käytännön läheisiin ratkaisuihin. Tavoitteena on hyödyntää Naton suunnittelukapasiteettia ja voimavaroja, eikä rakentaa uutta päällekkäistä organisaatiota. Unionin kriisinhallintakyky perustuu olennaisesti Naton kanssa tehtävään yhteistyöhön. Siksi on tärkeää luoda toimiva yhteistyösuhde unionin ja Naton välille. Vaikka järjestöt ovat erilaisia niin jäsenkunniltaan, tarkoitusperiltään kuin toimintakulttuuriltaankin, erilaisuuden ei tarvitse estää käytännön yhteistoimintaa. Suomen kuten muidenkin eurooppalaisten valtioiden turvallisuuden kannalta on lisäksi ensiarvoisen tärkeää säilyttää Naton ylläpitämä turvallisuuslinkki Euroopan ja Yhdysvaltain välillä.

Suomi haluaa olla aktiivinen toimija unionin kriisinhallintakapasiteetin rakentamisessa. Haluamme pragmaattisesti painottaa nimenomaan kapasiteetin kehittämistä, emme niinkään uusia institutionaalisia ratkaisuja. Suomen puheenjohtajuuskauden tärkeimpiin tuloksiin kuuluu Helsingin huippukokouksessa saavutettu yksimielisyys yhteisestä joukkotavoitteesta. Sen mukaan vuoteen 2003 mennessä unionin tulee koota joukkopooli, josta on muodostettavissa jopa 60 000 sotilaan vahvuinen armeijakunta tarvittavine meri- ja ilmavoimavahvennuksineen vaativimpaankin kriisinhallintaoperaatioon. Joukkojen kotimaan valmius saa olla enintään 30 vuorokautta, ja joukot tulee kyetä ylläpitämään operaatiossa vähintään vuoden ajan.

Jäsenvaltioiden asiantuntijoista muodostetut työryhmät ovat kesän kuluessa koonneet yksilöidyt luettelot unionin joukkotarpeesta sekä arviot yhteisen tiedustelu- ja johtamisjärjestelmän ja strategisen kuljetuskyvyn laajuudesta ja suoritevaatimuksista. Joukkotarpeen ja suorituskykyvaatimusten määrittelyssä on käytetty kolmea Petersbergin tehtävien pohjalta laadittua perusskenaariota, joita on varioitu eri maantieteellisin muuttujin. Tulokset on vielä varmennettu Naton suorittamilla operaatioanalyyseilla. Lopputulokseksi on saatu joukkojen kokonaistarve, joka käsittää lähes 120 000 sotilaan vahvuiset maavoimat, yli 300 taistelukoneen ilmavoimat ja 75 aluksen laivaston. Tämän joukkotavoitteen täyttämiseksi jäsenvaltiot jättivät syyskuussa kansalliset tarjouksensa omien voimavarojensa ja suorituskykynsä puitteissa.

Syksyn kuluessa tarjouksia on tarkistettu ja täydennetty. Tuloksena on nyt käytettävissä joukkoluettelo - Helsinki Force Catalogue, jonka voidaan arvioida verrattain hyvin kattavan asetetun joukkotavoitteen. Se tullaan ensi perjantaina esittelemään puutteineen ja kehittämistavoitteineen unionin väliaikaiselle sotilaskomitealle eli jäsenvaltioiden puolustusvoimien komentajille. Väliaikaiselle siksi, että unionin sotilaskomitean ja sotilasesikunnan perustaminen pysyvinä toimieliminä vahvistetaan vasta joulukuussa tehtävällä Eurooppa-neuvoston päätöksellä.

Kahden viikon päästä unionin ulko- ja puolustusministerit kokoontuvat kriisinhallintakyvyn kehittämisen kannalta ratkaisevan tärkeään ministerineuvoston kokoukseen eli nk voimavarakonferenssiin - Capabilities Commitment Conference. Tässä kokouksessa jäsenvaltiot vahvistavat kansalliset tarjouksensa Helsingin joukkoluetteloon ja aloittavat neuvottelut todettujen puutteiden korjaamisesta. Vaikka joukkojen osalta puutteet ja ylitarjonta on saatu verrattain hyvin tasattua, lisätarpeita kohdistuu esimerkiksi eräisiin ilmavoimien erikoisyksiköihin, kuljetushelikoptereihin ja lennokkiyksiköihin, mutta varsinkin yhteisen tiedustelu- ja johtamisjärjestelmän sekä strategisen kuljetuskyvyn luomiseen. Niiden osalta tietty päällekkäisyys Naton järjestelmien kanssa on välttämätöntä siltä varalta, että unioni syystä tai toisesta ei voi turvautua Natolta saatavaan tukeen.

Jäsenvaltiot osallistuvat unionin kriisinhallintakyvyn kehittämiseen vapaaehtoisuuden pohjalta. Lisäksi jokainen maa päättää täysin suvereenisti joukkojensa lähettämisestä varsinaisiin operaatioihin. On kuitenkin aivan selvää, että kansallisten kriisinhallintayksiköiden osoittaminen unionin yhteiseen joukkopooliin on sitovampaa kuin niiden ilmoittaminen esimerkiksi YK:n tai WEU:n valmiusjoukkorekistereihin, ja että sitoutuminen lisää poliittista painetta toimia joukkojen lähettämisen puolesta.

Suomella ei ole ollut vaikeuksia vastata unionin asettamaan haasteeseen suhteellista osuuttaan vastaavalla panoksella. Väkiluvun perusteella laskettu osuutemme on puolitoista prosenttia yhteisestä joukkotavoitteesta eli noin 900 sotilasta. Olemme kuitenkin nähneet tarkoituksenmukaiseksi nimetä joukkoluetteloon monipuolisen kokoonpanon kansainvälisiin tehtäviin kehitettäviä joukkojamme, jotta osallistumisellemme luodaan vaihtoehtoja operaation luonne ja toiminta-alue huomioon ottaen. Tarjouksemme käsittää mekanisoidun jalkaväkipataljoonan, pioneeripataljoonan, kuljetuskomppanian, nk CIMIC-yksikön, miinalaivan miinantorjuntaosaston johtoalukseksi, esikuntaupseeriryhmät kaikista puolustushaaroista sekä sotilastarkkailijoita. Kokonaisvahvuudeksi tulee noin 1500 sotilasta ilman rotaatiojoukkoja. Kaikki edellä mainitut joukot kuuluvat kumppanuustavoitteisiimme Naton suunnittelu- ja arviointiprosessissa, jonka avulla ne koulutetaan ja varustetaan Nato-yhteensopiviksi vuoteen 2003 mennessä.

Suomen joukkotarjous on osunut hyvin kohdalleen. Meidän ei ole tarvinnut turvautua varmuuden vuoksi suunniteltuihin vaihtoehtoihin. Itse asiassa joukkoluettelossa on maavoimien osalta vieläkin pientä vajausta pioneeri- ja kuljetusyksiköistä. Tarjoustamme ei ole myöskään laadittu vain kansalliselta pohjalta, sillä kyseiset joukot ovat osa pohjoismaista joukkopoolia. Suomen, Ruotsin ja Norjan tarjoukset täydentävät toisiaan siten, että niistä voidaan muodostaa pohjoismaisia joukkokokoonpanoja aina prikaatitasolle asti.

Pohjoismaisen prikaatin lähettäminen EU-johtoiseen operaatioon vaatii kuitenkin ulkopuolisia vahvennuksia, koska Tanska ei kansallisen varaumansa vuoksi osallistu EU:n puolustusyhteistyöhön. Britannia on ilmoittanut halustaan ja valmiudestaan tukea Pohjoismaita vastavuoroisuuden pohjalta. Suomen, Ruotsin ja Norjan pataljoonat kuuluvat Kosovossa brittiprikaatiin, ja yhteistyöstä on saatu erittäin myönteiset kokemukset. Paraikaa neuvotellaan Pohjoismaiden ja Britannian välisen EU- kriisinhallintayhteistyön syventämisestä. Siihen kuuluu muun muassa brittiyhteysupseerin sijoittuminen Tukholmassa toimivaan yhteispohjoismaiseen suunnitteluesikuntaan.

Pohjoismaiden kannalta on tärkeää, että ne kykenevät tarjoamaan Helsingin joukkoluetteloon monikansallisen prikaatin. Ilman yhteistä raamia pohjoismaiden pataljoonat saatettaisiin alistaa toimintatavoiltaan ja varustukseltaan vieraiden yhtymien alaisuuteen ja siten menettää läheisen ja perinteisen naapuriyhteistyön tuomat synergiaedut. Äskettäin tehty selvitys osoittaa, että Suomen, Ruotsin ja Norjan voimavarat yhdistämällä on mahdollista luoda prikaatin vaatima johtamis- ja huoltokyky vuoteen 2003 mennessä. Muun muassa tulituen osalta joudutaan turvautumaan brittivahvennuksiin.

Norjan kuten muidenkin unioniin kuulumattomien eurooppalaisten Nato-maiden asema on mielenkiintoinen. EU tarvitsee ehdottomasti niiden myötävaikutusta kyetäkseen hyödyntämään Naton suunnittelukapasiteettia ja sotilaallisia voimavaroja. Näillä mailla on sen vuoksi automaattinen oikeus osallistua niihin EU:n operaatioihin, joissa turvaudutaan Naton tukeen, ja ne kutsutaan mukaan myös unionin itsenäisesti toimeenpanemiin operaatioihin. Operaatioiden toimeenpanoa koskevat päätökset tehdään kaikissa tapauksissa vain EU-maiden kesken.

Suomi tukee unionin sotilaallisen kriisinhallintakyvyn kehittämistä omien turvallisuusetujensa vuoksi. Yleisesti ottaen EU:n kriisinhallinnassa on tarve painottaa sekä sotilas- että siviilielementtejä. Jompaankumpaan keskittyminen ei riitä. Molempia tarvitaan, sen ovat osoittaneet Balkanin moniulotteiset kriisit. Sotilaiden on kyettävä vakauttamaan kriisi ja luomaan turvallinen toimintaympäristö. Sen jälkeen siviiliorganisaatiot voivat ryhtyä yhteistyössä sotilaiden kanssa palauttamaan yhteiskunnan normaaleja toimintoja ja luomaan väestölle elinkelpoisia olosuhteita.

Euroopan unionin etuna on se, että se on kriisinhallinnassa kokonaisvaltainen toimija. Sillä on tarvittaessa käytettävissään niin poliittiset, taloudelliset kuin sotilaallisetkin keinot, kunhan vain riittävä poliittinen tahto löytyy. Balkanin kriisien seurauksena poliittista tahtoa tuntuu jäsenmailla nyt riittävän sekä sotilas- että siviilikriisinhallinnan kehittämiseen.

Kriisinhallintayhteistyön kehittäminen antaa unionille myös entistä paremmat mahdollisuudet tukea YK:n toimintaa. Unioni voi tarjota YK-operaatioihin valmiiksi yhteensopivia, hyvin koulutettuja ja varustettuja monikansallisia joukkoja eli juuri sitä tehokkuutta, jota YK:n pääsihteerin toimeksiannosta laadittu raportti rauhanturvatoiminnan uudistamisesta peräänkuuluttaa.

Yhteinen puolustuspolitiikka - puolustusmateriaaliyhteistyötä

Myös eurooppalainen puolustusmateriaaliyhteistyö on muutosvaiheessa. Euroopan unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikka luo uuden kehyksen jäsenmaiden puolustusteolliselle yhteistyölle. Eurooppalaisten Nato-maiden muodostama Länsi-Euroopan puolustusmateriaaliryhmä WEAG omaa runsaasti asiantuntemusta ja kokemusta yhteisistä tutkimus- ja kehittämistoiminnoista sekä hankintaprojekteista. Sitä tullaan epäilemättä hyödyntämään unionin mahdollisissa uudelleenjärjestelyissä.

Suomen jäsenyys WEAG:issa vahvistetaan virallisesti ensi viikon puolustusministerikokouksessa. Järjestön tavoitteena on edistää puolustusmateriaaliyhteistyötä sekä puolustusteollisuuden toimintamahdollisuuksia ja kilpailukykyä. Jäsenyys antaa mahdollisuuden osallistua täysivaltaisesti eurooppalaisiin monenkeskisiin materiaali- ja teknologiahankkeisiin. Se edistää kotimaisen puolustusteollisuuden toimintamahdollisuuksia ja kilpailukykyä. WEAG:in jäsenyys varmistaa Suomelle hyvän aseman osallistua yhteistyörakenteiden kehittämiseen niiden muutosvaiheessa.

Suomen omissa puolustusmateriaalihankkeissa tulee ottaa huomioon eurooppalaisen yhteistyön kehittyminen. Monikansalliset hankkeet ja yhteistyö niin asejärjestelmien valmistuksessa kuin niiden huollossakin ovat nykyään entistä tavanomaisempia. Omavaraisuus huollon ja varaosien suhteen on erittäin kallista luoda ja ylläpitää. Vaihtoehtona on huoltovarmuuden rakentaminen Euroopan unionin ja kahdenvälisten sopimusten varaan. Hankinnoissa on syytä suosia sellaisia maita, joiden kanssa yhteistyö on solmittavissa hankintojen, työnjaon tai sopimusjärjestelyjen pohjalta. Huoltovarmuuden kehittämiseksi hankintoja ja teollista yhteistyötä onkin harjoitettava ensisijaisesti unionin ja sen jäsenmaiden kanssa. Huoltovarmuutta koskevat valtiosopimukset Ruotsin ja Norjan kanssa tulee ulottaa koskemaan myös puolustusmateriaalia ja sen huoltoa.

Yhteinen puolustus

Euroopan unionin merkitys turvallisuuspoliittisena toimijana kasvaa yhdentymisen edetessä. Poliittiset erimielisyydet ovat usein heikentäneet unionin päätöksenteko- ja toimintakykyä yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Käynnissä oleva muutos lupaa parempaa. Unionin perussopimuksen tavoite asteittain määriteltävästä yhteisestä puolustuspolitiikasta on viimeaikaisen nopean kehityksen myötä saanut konkreettista sisältöä kriisinhallintayhteistyöstä ja se tulee ulottumaan vähitellen myös puolustusmateriaaliyhteistyöhön. Entä sitten lauseen jatko puolustuspolitiikasta, joka saattaa johtaa yhteiseen puolustukseen.

Käsitteestä Euroopan unionin yhteinen puolustus on jäsenmailla monenlaisia näkemyksiä. Meillä Suomessa unionin yhteinen puolustus on yleensä ymmärretty kaukotavoitteeksi, joka on unionin integraatiokehityksen viimeisiä asteita, mutta jonka toteutuminen ei ole mahdollista näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa. Pääosa jäsenvaltioista (11/15) kuuluu Natoon, jonka yhteisen puolustuksen velvoitteista ja turvatakuista ei yksikään maa ole valmis tinkimään. Loput neljä jäsenvaltiota, ehkä Itävaltaa lukuun ottamatta, varjelee puolestaan tiukasti sotilaallista liittoutumattomuuttaan.

Eurooppalaisessa kielenkäytössä (liittoutuneiden kesken) puhutaan unionin yhteisestä puolustuksesta antamalla puolustukselle eri sisältö kuin suomalaisessa käsitteistössä. Selitys löytyy osin kielellisistä, osin geopoliittisista eroavuuksista. Kylmän sodan jälkeen lähes kaikkien länsieurooppalaisten asevoimien tehtävien eli niiden puolustuksen painopiste on siirtynyt oman alueen ulkopuolelle. Koska sotilaalliset uhkat omaa maata kohtaan ovat väistyneet, puolustuksen voimavarat on voitu suunnata kriisien hallintaan Balkanille tai jopa Euroopan ulkopuolelle. Kun unionin yhteisten turvallisuusetujen puolustusta järjestetään nyt kriisinhallinnan keinoin, puhutaan siis luontevasti unionin yhteisestä puolustuksesta. Silloin ei kuitenkaan tarkoiteta sitä maanpuolustusta tai aluepuolustusta, jollaisena me suomalaiset puolustuksen ahtaammin ymmärrämme.

Visionäärinen näkemys unionin yhteisestä puolustuksesta jäsenvaltioiden keskinäisenä puolustusliittona ei edellä todetusta huolimatta ole täysin vailla sisältöä. Itse asiassa tämän syksyn kuluessa puolustusliittomerkitys on noussut esille paristakin syystä. Ensinnäkin WEU:n toimintojen siirto Euroopan unioniin on käytännössä johtamassa WEU:n alasajoon. Järjestöä ei silti lakkauteta, sillä jäsenvaltiot haluavat säilyttää järjestön perussopimuksen ehdottomine turvatakuineen voimassa - varmuuden vuoksi. Samassa yhteydessä on tehty parikin esitystä siirtää WEU:n yhteisen puolustuksen velvoite EU:n perussopimukseen. Siihen ei unionin jäsenmaiden enemmistö ole valmis.

Vakavammin otettavaa keskustelua on käyty unionin institutionaalisen kehittämisen yhteydessä eli nk HVK-valmistelussa. Kyse on joustavuudesta turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa, toisin sanoen halukkaiden jäsenmaiden oikeudesta edetä yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alalla muita nopeammin ja pidemmälle. Voimassa olevaan perussopimukseen sisältyy jo tietty määrä joustavuutta. Sen mukaan päätökset sotilaallisista ja puolustukseen liittyvistä asioista tehdään aina yksimielisesti, mutta rakentava pidättäytyminen on mahdollista. Vaikka jäsenmaa on siis mukana unionin kriisinhallintaoperaatiota koskevassa päätöksenteossa, sen ei välttämättä tarvitse osallistua itse operaatioon.

Pidemmälle menevät vaatimukset joustavuudesta tähtäävät siihen, että halukkaiden ja kyvykkäiden maiden ydinryhmä voi edetä keskinäisessä puolustusyhteistyössään muita pidemmälle. Nykyään tällainen on mahdollista vain unionin rakenteiden ulkopuolella, kuten Naton jäsenyyden tai muiden kahden- tai monenvälisten sopimusjärjestelyjen kautta.

Suomi on perinteisesti suhtautunut varauksellisesti joustavuuteen yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Unionin kansainvälinen uskottavuus edellyttää mahdollisimman koherenttia politiikkaa ja mahdollisimman suurta yksimielisyyttä sen toimeenpanossa. Puolustuspolitiikan osalta Suomi on silti tietyin ehdoin valmis hyväksymään joustavuuden, jotta puolustusta koskeva vahvistettu yhteistyö säilyisi unionin sisällä. Silloin takaamme itsellemme mahdollisuuden osallistua eurooppalaisesta puolustuksesta käytävään keskusteluun jäsenyytemme pohjalta. Esimerkiksi puolustusmateriaaliyhteistyön saaminen EU:n rakenteisiin joustavuuden kautta olisi meille edullista verrattuna nykytilanteeseen, jossa sitä harjoitetaan kuuden suurimman puolustusmateriaalia tuottavan maan keskinäiseen sopimukseen perustuen.

Julkisessa keskustelussa joustavuuden on nähty olevan johtamassa jonkinlaiseen minipuolustusliittoon unionin sisällä. HVK:ssa keskustellaan kuitenkin vain unionin institutionaalisista pelisäännöistä, ei puolustuspolitiikan varsinaisesta sisällöstä. Meille on tärkeää hyväksyä sellaiset pelisäännöt, jotka varmistavat maksimaalisesti omat mahdollisuutemme kaikissa tulevaisuuden vaihtoehdoissa. Mitään puolustusliittoa ei siis olla unionin sisälle rakentamassa.

Suomi unionin ytimessä

Suomen aktiivinen ja rakentava toiminta Euroopan unionissa on vahvistanut turvallisuuspoliittista asemaamme ja lisännyt vaikutusmahdollisuuksiamme kansainvälisessä politiikassa. Suomi tukee unionin keskinäisen yhteisvastuun vahvistamista ja yhteistyötä Naton kanssa kriisinhallinnassa. Pysyttäytymällä unionin poliittisessa ytimessä ja rakentamalla vahvaa ja tiivistä unionia Suomi kompensoi periferisesta sijainnistaan koituvia haittoja. Eristetyssä asemassa olevan maan on varmistettava itselleen mahdollisimman tehokkaat keinot vaikuttaa omaan turvallisuuteensa. Poliittisesti liittoutuneena Suomi hakee turvaa yhteistyöstä eikä eristäytymisestä, jota puolueettomuus nykyoloissa merkitsisi.

Talous- ja valuuttaunionin tavoin yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka lujittaa suhdettamme unioniin. Kriisinhallinta- ja puolustusmateriaaliyhteistyö on yksi askel kohti unionin päämäärää turvallisuuden jakamattomuudesta. Amsterdamin sopimukseen kirjattuna tavoitteena on unionin ja sen jäsenvaltioiden turvallisuuden vahvistaminen kaikin keinoin. Yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka kuuluu ilman muuta näihin keinoihin.

Suomen omaan turvallisuuspolitiikkaan kuuluu arvioida sotilaallista liittoutumattomuutta ja sotilaallisen yhteistyön merkitystä osana Euroopan unionin kehitystä. Osallistuminen unionin ja Naton välisen kriisinhallintayhteistyön tiivistämiseen ei merkitse sotilaallisesta liittoutumattomuudesta luopumista. Se kuitenkin lisää Suomen turvallisuuspoliittista liikkumavaraa vahvistamalla vaihtoehtojemme uskottavuutta. Turvallisuuspolitiikassamme on tärkeää säilyttää kaikki keinot huonoimpienkin tilannekehitysten varalta.

Suomen turvallisuuspolitiikan perustana on uskottava kansallinen puolustus. Puolustusvoimien kansainvälisen yhteistoimintakyvyn kehittäminen lujittaa sekä oman maamme puolustusta että asemaamme Euroopan unionissa. Unionin yhteinen puolustuspolitiikka on Suomen ensisijainen kanava kansainvälisen sotilaallisen yhteistyön lisäämiseen. Toimintakykyinen unioni on Suomen etu - myös sotilaan näkökulmasta.

Palaa otsikoihin