Puheet
Puolustusministeri Niinistön tervehdys Elisabeth Rehn Bank of Ideas -ajatushautomon asiantuntijatilaisuudessa Helsingissä 29.9.2016
Arvoisa ministeri Rehn, hyvät kuulijat,
Kiitän lämpimästi kutsusta saapua tähän kansalaispalveluksen mahdollisuuksia pohtivaan asiantuntijatilaisuuteen. Tarkoitukseni on avata keskustelua omalta osaltani puolustushallinnon ja erityisesti yleisen asevelvollisuuden näkökulmasta.
Hyvät kuulijat,
On ehkä hyvä palauttaa mieleen suomalaisille niinkin itsestään selvä asian kuin yleisen asevelvollisuuden perimmäinen tarkoitus. Viime vuosina asevelvollisuuteen liittyvä keskustelu on liikkunut pääsääntöisesti asevelvollisuuden yhteiskunnallisessa merkityksessä, sen kustannuksissa tai varusmiesten sosiaalisessa asemassa. Kaikki tärkeitä asioita, mutta lopulta kyse on kuitenkin ensisijaisesti Suomen sotilaallisesta puolustamisesta.
Maamme puolustusratkaisu perustuu kahteen keskeiseen pilariin: koko maan puolustamisen periaatteeseen sekä sen mahdollistavaan yleiseen asevelvollisuuteen. Puolustusratkaisumme suuri linja on ollut koko itsenäisyytemme ajan muuttumaton ja hyvä niin.
Yleisen asevelvollisuuden avulla saamme isänmaan parhaat voimat maanpuolustuksen tehtäviin sekä kykenemme ylläpitämään Suomen puolustuksen kannalta riittäviä sodan ajan joukkoja.
Suomalainen asevelvollisuus on menestystarina, joka koostuu niin sotien kokemuksista, veteraanien perinnöstä kuin kansalaisten velvollisuudentunteesta ja luottamuksesta Puolustusvoimiin.
Suomen sotalaitosjärjestelmällä ja asevelvollisuudella on pitkät historialliset perinteet. Jo 1600-luvulla Hakkapeliitat muovasivat suomalaisen asevoiman syntyä ja siten osaltaan loivat orastavia ituja myös heräävälle kansallistunteelle.
Ruotsin vallan aikana sotilaita saatiin palvelukseen sotaväenotoilla, mutta myöhemmin tätä tarkoitusta varten luotiin ruotuväkilaitos. Autonomian aikana sotaväki oli kooltaan pieni ja keskittyi lähinnä paikalliseen puolustamiseen.
1800-luvun alkuvuosikymmeninä Suomen ruotujakolaitoksen asemaa tutkittiin useissa komiteoissa. Päämääränä oli löytää puolustusratkaisu, joka olisi taloudellinen ja sotilaallisesti tehokas. Siinä suhteessa mikään ei ole muuttunut.
Kuitenkin vasta vuoden 1878 asevelvollisuuslain mukaisesti aloitettiin miesten säännöllinen sotilaskoulutus, jonka voi katsoa olevan lähtölaukaus kehitykseen, jossa olemme nyt.
Ilman yleistä asevelvollisuutta ja sen tuomaa reserviä olisi Suomea ollut mahdotonta puolustaa talvi- ja jatkosodassa.
Historiallisesta taustastaan huolimatta yleinen asevelvollisuus ei ole vanhentunut järjestelmä. Päinvastoin. Kansalaiset ovat voimakkaasti yleisen asevelvollisuuden ja siihen kiinteästi liittyvän kansallisen puolustuksen kannalla.
Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan mielipidekyselyssä vuoden 2016 alussa oli 75 prosenttia vastaajista sitä mieltä, että Suomessa tulee säilyttää nykyisenkaltainen yleinen asevelvollisuus.
Edelleen on pätevä kenraali mm. Ehnroothin hellimä historiallinen ajatus siitä, että Suomi on puolustamisen arvoinen maa ja Suomea puolustavat vain suomalaiset.
Asevelvollisuuden merkitys suomalaisille onkin huomattavasti suurempi kuin monelle muulle eurooppalaiselle kansakunnalle. Siihen liittyy voimakas tunnelataus. Asevelvollisuuden avulla historiallinen suomalaisen turvallisuuspolitiikan ja isänmaan puolustuksen tarina välittyy sukupolvelta toiselle.
Varusmiespalvelus yhdistää edelleen sukupolvia toisiinsa koulutukseen, sosiaaliseen asemaan, varallisuuteen tai asuinpaikkaan katsomatta. Puolustusvoimat kouluttaa nykyään vuosittain yli 21 000 varusmiestä ja kertausharjoituksissa 18 000 reserviläistä. Heistä muodostuu sodan ajan joukkomme runko.
Hyvät kuulijat,
Muualla maailmassa kehitys yleisestä asevelvollisuudesta valikoivaan tai jopa ammattiarmeijaan oli yleistä viime vuosikymmeninä. Se oli paljolti seurausta kylmän sodan päättymisestä ja idealistisesta uskosta siihen, että ainakin kehittyneiden maiden välillä sodat on nyt käyty loppuun eikä asevoima ole käyttökelpoinen väline poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen.
Viimeistään Krimin tapahtumat osoittivat, että maailma ei ollutkaan muuttunut siten kuten toivottiin. Aseellisen voiman käytön mahdollisuus myös Euroopassa ja Itämeren alueella onkin päinvastoin kasvanut viime vuosina.
Niinpä erityisesti Pohjois-Euroopan maissa on ryhdytty tarkastelemaan uudelleen asevelvollisuuden merkitystä.
Ruotsissa valmistellaan parhaillaan selvitystä, jonka mukaan asevelvollisuus tulisi palauttaa maahan vuonna 2019, ja sen tulisi koskea yhtä lailla sekä miehiä että naisia. Vaikka asevelvollisuus ei korvaisikaan kokonaan nykyistä ammattiarmeijaa, on se askel merkittävään suuntaan. Isoa maata ei voi puolustaa pienellä ammattiarmeijalla, oli sillä miten nykyaikainen kalusto tahansa.
Norjassa otettiin käyttöön viime vuonna sukupuolineutraali asevelvollisuus, jossa kaikki kansalaiset ovat asevelvollisia. Asevelvollisuus säilyy Norjan puolustuksen peruspilarina sekä toisaalta rekrytointivälineenä maan puolustusvoimien palvelukseen.
Myös Viron maanpuolustusjärjestelmä perustuu yleiseen asevelvollisuuteen. Sen koulutus muodostuu varusmies- ja reserviläiskoulutuksesta, ammattisotilaiden koulutuksesta sekä suojeluskunnan (Kaitseliit) järjestämästä koulutuksesta.
Liettua palautti asevelvollisuuden väliaikaisesti 2015, mutta päätti jo maaliskuussa 2016, että maa palauttaa asevelvollisuuden pysyvästi.
Saksassa asevelvollisuuden palauttaminen nousi keskustelun aiheeksi elokuun lopulla kun Saksan hallitus käsitteli lakiesitystä siviilipuolustuksesta katastrofitilanteessa.
Esityksessä pohditaan mahdolliseen asevelvollisuuteen palaamista tilanteessa, jossa Saksa osallistuisi Nato-liittolaismaan alueelliseen puolustukseen. Asevelvollisuus on yhä Saksan perustuslakiin liitettynä, ja sen palauttamiseksi ei tarvittaisi kuin tavallinen lainmuutos.
Puola ja Latvia ovat vielä toistaiseksi päättäneet olla ottamatta asepalvelusta käyttöön, mutta niissäkin on keskustelu käynnissä.
Voidaan siis hyvällä syyllä sanoa, että olemme olleet koko ajan oikealla tiellä säilyttäessämme ja kehittäessämme yleistä asevelvollisuutta kotimaassa.
Hyvät seminaariin osalistujat,
Suomalaisen asevelvollisuuden menestystarinan - niin sitä voi hyvällä syyllä kutsua - historia on meille tuttu, mutta miten on tulevaisuuden laita?
Asevelvollisuuden kannalta keskeisin yhteiskunnallinen muutostekijä on yhteiskunnan arvopohjan muutokseen liittyvä yksilöllistyminen. Siihen liittyy kollektiivisten instituutioiden ja niiden asettamien velvollisuuksien haastaminen, yksilön omien valintojen korostaminen ja mielihyvää hakevan elämänhallinnan suosiminen. Kansallisvaltio ja sen perinteet eivät enää ole yhtä suurelle joukolle ensisijainen samastumisen kohde kuin ennen.
Arvopohjan muutos on ilmennyt suhtautumisessa yleiseen asevelvollisuuteen myös tasa-arvonäkökulman kautta. Se näkyy esimerkiksi Norjan siirtymisessä sukupuolineutraaliin asevelvollisuuteen.
Asevelvollisuusjärjestelmään kohdistuukin useita yhteiskunnallisia ja myös taloudellisia vaatimuksia. On luonnollisesti selvää, että yleistä asevelvollisuutta kehitetään jatkuvasti myös ei-sotilaallisista näkökulmista.
Asevelvollisuuden tulevaisuutta pohtinut ns. Siilasmaan työryhmä esitti vuonna 2010 useita suosituksia järjestelmän kehittämiseksi. Suuri osa näistä suosituksista on jo pantu toimeen puolustusvoimissa.
Keskeisimpänä johtopäätöksenään työryhmä totesi, että asevelvollisuusjärjestelmä on säilytettävä kouluttamalla koko palveluskelpoinen miespuolinen ikäluokka varusmiespalveluksessa. Samalla tulisi tukea naisten vapaaehtoisen asepalveluksen suorittamista etukäteistietoa lisäämällä.
Olen asiasta täsmälleen samaa mieltä. Valikoiva asevelvollisuus ei ole Suomen oloissa ja Suomen kokoisessa maassa mahdollinen. Sodan ajan joukkomäärän takia koulutukseen tarvitaan koko miespuolinen ikäluokka. Näin saadaan samalla myös erityisosaajia tarvittaviin tehtäviin.
Paljon on kiinnitetty huomiota myös varusmiesten sosiaalistaloudellisen aseman parantamiseen mm. tarkistamalla asevelvollisten päivärahoja vuosittain elinkustannuksia vastaaviksi.
Varusmiesaikana saatavan erikois- ja johtajakoulutuksen hyväksilukemista siviilipuolen oppilaitoksissa on viety määrätietoisesti eteenpäin.
Myös kutsuntaikäisten ja reserviläisten fyysisen toimintakyvyn edistämistä tuetaan ennen palvelukseen ja kertausharjoituksiin saapumista.
Asevelvollisten erityisosaamiseen ja tulevaan ammatilliseen suuntautumiseen voisi kuitenkin kiinnittää vielä enemmän huomiota. Varusmiesten urasuuntautuminen tulee huomioida vielä paremmin jo etukäteen ja pysyä selvillä osaamisen kehittymisestä reservin aikana. Varusmiehiä on jo nyt käytetty entistä enemmän erityisosaamista vaativissa tehtävissä heidän koulutustaustansa huomioiden, mutta jotkut maat ovat menneet tässä vieläkin pidemmälle.
Esimerkiksi Israelin asevoimat perustuu asevelvollisuuteen. Israelissa on käytössä useita erityyppisiä polkuja asevelvollisuuden suorittamiseen. Eräässä ohjelmassa pyritään löytämään akateemiset huiput matemaattis-luonnontieteelliseltä ja johtamisen alueilta. Ohjelman kuluessa suoritetaan akateeminen loppututkinto. Tämän jälkeen siirrytään palvelemaan tutkimus- ja tuotekehityksen eri yksiköihin.
Toinen ohjelma mahdollistaa maisterin tutkinnon suorittamisen insinööritieteissä.
Kolmannessa on aloitettu lukio-opiskelijoiden koulutusohjelma, jossa suoritetaan kybersodankäyntikykyä palvelevia opintoja. Valmistuttuaan lukiosta osa opiskelijoista siirtyy suorittamaan varusmiespalvelusta asevoimien kyber-joukoissa. Mahdollisuuksia on monia.
Hyvät kuulijat,
Suomalaisen asevelvollisuusjärjestelmän on kyettävä tuottamaan puolustuskyvyn ylläpitämisen edellyttämä riittävän kokoinen, osaava ja toimintakykyinen reservi. Tällä hetkellä näin on, mutta siitä ei ole varaa yhtään tinkiä.
Sellaisille henkilöille, jotka terveydellisistä syistä fyysisen vamman vuoksi eivät voi suorittaa perinteistä varusmiespalvelusta tai niille naisille, jotka eivät valitse vapaaehtoista varusmiespalvelusta, voisi kehittää uusia polkuja mahdollistaa uudenlaista osallistumista työhön yhteiskunnan hyväksi.
Tällöin voisi tulla kyseeseen esimerkiksi tämänkin asiantuntijatilaisuuden teema, kansalaispalvelus. Se tulisi kuitenkin kytkeä tiiviisti jo olemassa oleviin turvallisuuden viitekehyksiin, olla kustannuksiltaan järkevä ja ennen kaikkea sille tulisi olla aitoa kysyntää.
Tällainen kansalaispalvelus voisi sisältää koulutusta, joka liittyisi esimerkiksi sellaisiin Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa kuvattuihin yhteiskunnan häiriötilanteisiin, joihin ei aina välttämättä liity sotilaallisen voiman käyttöä.
Edellä mainitut häiriötilanteet liittyvät mm. elintarvikehuoltoon, sosiaali- ja terveystoimeen, suuronnettomuuksiin, ympäristöuhkiin jne., joissa koulutuksen saaneet henkilöt voisivat toimia viranomaisten tukena.
Selvää kuitenkin on, että mikään sellainen kansalaispalvelus, joka tavalla tai toisella liudentaisi aseellisen varusmiespalvelun suorittamista, ei ole mahdollinen kehityssuunta.
Toivotan teille kaikille hyvää seminaaripäivää ja odotan mielenkiinnolla työryhmien johtopäätöksiä omista teemoistaan.