Puheet
Puolustusministeri Jussi Niinistön puhe "Vapaussodasta tasavallaksi" -seminaarissa Seinäjoella
Hyvät naiset ja herrat, puheeseen kuin puheeseen tulee ryhtiä, kun sen aloittaa Mannerheim-sitaatilla:
”Suomen vapaus on ostettu Teidän verellänne, se on Teidän hankkimanne. Ylpeydellä voitte muistella niitä voittoja, joiden nimet olette aikakirjain lehdille piirtäneet ja niitä sankareja, jotka lepäävät vapaan Suomen mullassa. Niin kauvan (sic) kuin Suomen nimeä historiassa mainitaan, tullaan kertomaan, kuinka suomalainen rahvaan mies astui metsien ja salomaiden syvyydestä rinnakkain parempiosaisen veljensä kanssa taistellakseen oikeuden ja vapauden puolesta.”
Siteeraus kenraali Mannerheimin päiväkäskystä hänen jättäessään ylipäällikön tehtävät toukokuun viimeisenä päivänä 1918 kuvaa vapaussotamme loppuasetelmaa. Niin ikään se muodostaa ajallisen alkupisteen käsillä olevan seminaarin teemoihin. Suomi oli vapaa miehittäjän vallasta ja kapina kukistettu. Sota vuonna -18 oli ennen kokematon kansallinen onnettomuus. Materiaaliset vahingot ja tuhannet menehtyneet koettelivat nuoren kansakunnan kestokykyä. Vastuu siitä kuuluu vallankumoukseen ryhtyneille eikä sitä pese pois kapinallisten myöhemmät kärsimykset.
Jo vapaussodan kuluessa ensimmäiset suomalaiset vapaaehtoiset olivat työntyneet Itä-Karjalaan aloittaen aina vuoteen 1922 ulottuvan ajanjakson, jota kutsumme heimosodiksi.
En tarkastele heimosotaretkien tapahtumahistoriaa tarkemmin puheenvuorossani – aiheesta on myöhemmin oma alustus – mutta haluan yhtäältä pohtia heimosotien syitä ja toisaalta arvioida niiden jättämää perintöä.
Historiallisesti tarkasteltuna heimosodat olivat kiinteä osa itsenäisen Suomen syntyä. Tuhannet suomalaiset osallistuivat retkiin, joiden tarkoituksena oli suomensukuisten heimojen irrottaminen sisällissodan kaaokseen ajautuneesta Venäjästä joko niiden itsenäistämiseksi – kuten Virossa – tai liittämiseksi yhdeksi suureksi Suomeksi – kuten Petsamossa, Itä-Karjalassa ja Inkerissä.
Heimosoturien motiivit olivat moninaiset. Suomalaisten kiinnostus Vienassa ja Aunuksessa asuvaan karjalaiseen heimokansaan oli virinnyt jo edellisen vuosisadan kuluessa kansallisromantiikan ja suomalaiskansallisen herätyksen vaikutuksesta.
Karelianistisen herätyksen saanut suomalainen älymystö – muun muassa Elias Lönnrot, Akseli Gallen-Kallela ja Jean Sibelius – myötävaikuttivat siihen, että etenkin Itä-Karjalan nähtiin muodostavan Suomen kanssa luonnollisen kokonaisuuden, jota yhdistivät kieli, kulttuuri ja maantiede. Venäläisten kansallisuusaatetta vastaan kohdistamat toimet ensimmäisen sortokauden aikana vahvistivat näkemyksiä, joiden mukaan Itä-Karjalan oikea paikka olisi osana Suomea.
Kansallisten motiivien lisäksi heimosotien taustalla piili sotilaallisia näkökohtia. Haluttiin turvalliset rajat ja voimakas suomalainen valtio ennalta-arvaamatonta idän jättiläistä vastaan. Puolustuksen ulottaminen syvälle Itä-Karjalaan niin sanotulle kolmen kannaksen linjalle – joka suurin piirtein oli myös kansallisuuksien raja – olisi ollut puolustuksellisesti tarkoituksenmukainen.
Myös Viron vapaustaistelun tukeminen oli järkevää sotilaalliselta kannalta, sillä lyhin tie rajojemme ulkopuolelta Suomen pääkaupunkiin kulki Suomenlahden ylitse. Meriyhteyksistä riippuvaiselle Suomelle ei ollut yhdentekevää, kuka Suomenlahden etelärantaa hallitsi.
Heimosotien poliittisena tavoitteena oli bolševismin leviämisen estäminen. Bolševismi jäi pääosalle Suomen kansaa vieraaksi ja raakalaismaiseksi uskonkappaleeksi. Mannerheim luonnehtii muistelmissaan Virossa taistelleiden vapaaehtoisen täyttäneen Suomen historiallista tehtävää, joka oli länsimaisen sivistyksen suojaaminen Pohjolassa.
Haluankin korostaa heimosotiin osallistuneiden aatteellisia motiiveja, sillä virallinen Suomi pidättäytyi sekaantumasta heimosotiin epävarman ja monitahoisen ulkopoliittisen tilanteen johdosta.
Ylin poliittinen ja sotilaallinen johto tunsivat voimakasta myötätuntoa suomalaisten vapaaehtoisten toimintaa kohtaan, mutta Viron vapaussodan alkuvaiheita lukuun ottamatta ote oli välttelevän hapuileva.
Heimosotien traagista puolta korostaa se, että kovimman vastuksen tarjosivat useimmiten omat maamiehet: Venäjälle paenneet punaiset. Erityisesti Itä-Karjalassa vuoden 1918 ”punikit” ja ”lahtarit” hakivat revanssia toisistaan useaan otteeseen heimosotien vuosina. Armoa ei tunnettu, eikä annettu.
Hyvät kuulijat
Heimosotien suorana ja merkittävimpänä tuloksena oli Viron itsenäisyys. Tarton rauhanneuvotteluiden seurauksena Petsamo liitettiin Suomeen – tosin vaihtokauppana Repolasta ja Porajärvestä.
Heimosodat vaikuttivat myös siihen, että Neuvosto-Venäjä taipui myöntämään Itä-Karjalalle jonkinlaisen itsehallinnon ja Inkerille kulttuuriautonomian – eri asia on, miten näitä oikeuksia Stalinin Neuvostoliitossa toteutettiin. Tosiasiaksi jää, että heimosotien tärkeimmät taistelutantereet jäivät diktatuuriin ja terroriin perustuvan neuvostovaltion yhteyteen.
Heimosotien taistelut käytiin yleensä melko pienin joukoin. Määrällisesti alivoimaiset heimosoturit joutuivat usein turvautumaan alivoimaisen taktiikkaan, sissitaktiikkaan. Sotien jälkeen tällä uskottiin olevan merkitystä myös tulevissa taisteluissa Laatokan Karjalan pohjoispuolisilla metsäisillä alueilla.
Suomen armeijan toimintamalleja ja varustusta ¬– lämmitettävät teltat, sotilassukset ja ahkiot – kehitettiinkin vaikeiden olosuhteiden hyödyntämistä korostavaan taktiikkaan 1920–30 -luvuilla. Tällä oli oma merkityksensä erityisesti talvisodan korpitaisteluissa määrällisesti alivoimaisten suomalaisten tuhotessa vihollisen joukot Raatteen tielle tai Kuhmon metsiin.
Heimosodista jäi myös vahva henkinen perintö maailmansotien väliselle ajanjaksolle. Viimeiseltä heimosotaretkeltä palanneet ylioppilaat perustivat Akateemisen Karjala-Seuran, josta kasvoi voimakas poliittinen painostusryhmä suomalaiseen yhteiskuntaan – unelma Suur-Suomesta jäi elämään.
Tällä unelmalla oli hetkensä jatkosodan vuosina, mutta lopulta tuo unelma murskautui suurvaltapolitiikan – siis vahvemman oikeuden – armottomassa puristuksessa.
Hyvät kuulijat
Heimosodat ovat melko huonosti tunnettu osa historiaamme. Koulujemme opetuksessa asiaa hädin tuskin sivutaan, vaikka sodilla oli oma merkityksensä kansakunnan muovautumisessa. Niin ikään historiantutkimuksen painotukset – myös sotahistoriassa – ovat siirtyneet enenevässä määrin mikro - ja sosiaalihistorian aloille. Arvostankin niin puolustusministerinä kuin historiantutkijana sitä, että tasavallan ensivuodet saavat arvoisensa teemaseminaarin täällä vapautemme syntysijoilla Etelä-Pohjanmaalla – kiitos järjestäjille, ja kiitos esiintyjille.
Näillä sanoilla avaan Vapaussodasta tasavallaksi -seminaarin ja toivotan osallistujille antoisaa tapahtumaa.