Puolustusministeri Seppo Kääriäinen, puhe Espoo-Kauniainen Reserviupseerit ry:n esitelmäilta

Suomen turvallisuuspoliittinen asema Valtioneuvoston uuden turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon valmistelujen ollessa hyvässä vauhdissa on paikallaan arvioida tarkemmin sitä, millaiseksi maamme turvallispoliittisen aseman voi arvioida kehittyvän lähitulevaisuudessa.

Myöhemmin tänä vuonna valmistuva selonteko on järjestyksessään jo kolmas. Niistä on muodostunut hallitukselle pysyvä käytäntö arvioida maamme asemaa suhteessa turvallisuusympäristössämme tapahtuvaan kehitykseen.

Selontekoon liittyvät poliittiset linjaukset on luonnollisesti tekemättä, mutta selvitystyö päätöksenteon pohjaksi on jo käynnissä, esimerkkinä aikaisemmin tänään julkistettu jalkaväkimiinakorvaustyöryhmän väliraportti. Myös Suomen liittoutumisvaihtoehtoja taustoittava selvitys on valmistumassa piakkoin. Nyt tarvitaan kypsää pohdintaa ja viisasta päätöksentekoa.

Hyvät kuulijat,

Totesin muutama viikko sitten Helsingissä Paasikivi-seuran tilaisuudessa, että Suomen turvallisuuspoliittinen asema on laajenevan ja syventyvän EU:n jäsenenä vakaampi ja vahvempi kuin ehkä koskaan itsenäisyytemme aikana. Jäsenyys unionissa on selkeyttänyt Suomen asemaa varsinkin ulkopuolisten tarkkailijoiden silmissä, jotka asemoivat maamme automaattisesti osaksi laajempaa eurooppalaista yhteistyötä myös turvallisuuspoliittisesti. Myös Baltian maiden liittyminen EU:hun ja Natoon lisää vakautta Pohjois-Euroopassa, koska niiden asemaan liittynyt epävarmuus on poistunut.

Suomella on vapaat kädet tehdä omat turvallisuuspoliittiset linjauksensa kansallisten etujensa kannalta tarkoituksenmukaisimmalla tavalla - unionin yhtenäisyyttä tietenkään vaarantamatta. Meitä ei ulkoapäin pakoteta mihinkään ratkaisuihin tai estetä tekemästä omia valintojamme. Meillä on mahdollisuus seurata aikaamme myös turvallisuus- ja puolustuspolitiikassamme.

Maamme nykyisen turvallisuuspoliittisen aseman kannalta olennaisinta on huomata, että elämme lisääntyvän valtioiden välisen keskinäisriippuvuuden maailmassa, jossa kansalliseen turvallisuuteen kohdistuvat haasteet ovat jatkuvan muutoksen tilassa. Yhteiskuntamme turvallisuus ja hyvinvointi on kiistatta riippuvainen toimintaympäristömme vakaudesta.

Keskeiset uudet uhkat - terrorismi, pelko joukkotuhoaseiden leviämisestä, ympäristökatastrofit, kulkutaudit ja tietojärjestelmiin kohdistuvat hyökkäykset - ovat luonteeltaan maailmanlaajuisia. Suomi ei ole niin sanottujen uusien turvallisuusuhkien suhteen irrallaan muusta maailmasta.

Samalla, kun turvallisuusympäristömme on muuttunut moniulotteisemmaksi niin turvallisuuden käsitteen, turvallisuusuhkien kuin turvallisuuden kentällä operoivien toimijoidenkin osalta, ovat asemaamme koskevat sotilaalliset epävarmuustekijät edelleen varteenotettavia. Mikään maa ei ole unohtanut kansallista turvallisuuttaan ja varautumassa yksinomaan globaaleihin uhkiin. Näin ei voi tehdä myöskään Suomi. Oman sotilaallisen maanpuolustuksemme kehittäminen ei saa riippua kansainvälisistä esimerkeistä tai vaihtuvista trendeistä.

Uskottavaa suomalaista turvallisuuspolitiikkaa ei jatkossakaan ole ilman uskottavaa, riittävään sotilaalliseen suorituskykyyn nojaavaa puolustuspolitiikkaa. Vastuu Suomen turvallisuudesta kuuluu myös tulevaisuudessa vain suomalaisille itselleen.

Suomen turvallisuuspolitiikan nykylinja on pragmaattinen ja koostuu tietyistä samansuuntaisista toiminta-ajatuksista. Aktiivinen osallistuminen EU:n yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan, sotilaallinen liittoutumattomuus yhdistettynä yleiseen asevelvollisuuteen ja nykyaikaistettuun alueelliseen puolustukseen, siviilikriisinhallintaa painottava rauhanturvaamistoiminta

sekä omaehtoinen kahdenvälinen yhteistyö naapurimaiden ja Yhdysvaltojen kanssa ovat muodostaneet hyvin toimivan ja eteenpäin katsovan linjan. Tämä linja on hieman toisin sanakääntein kirjattu myös Matti Vanhasen hallituksen ohjelmaan.

Hallitusohjelman selkeä turvallisuus- ja puolustuspoliittinen muotoilu ei tarkoita vajoamista muuttumattomuuden tilaan. Hallitusohjelmassa todetaan, että "hallitus arvioi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kokonaisuutta laajemmin vuonna 2004 valmistuvassa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa". Kyse on yksinkertaisesti siitä, onko turvallisuusympäristömme näköala sellainen, että Suomi selviytyy tulevaisuuden haasteista nykyisellä turvallisuuspoliittisella linjalla. Selontekotyössä hallitus arvioi aidosti ja avoimesti turvallisuusympäristöä ja siinä ilmenevien muutosten vaikutuksia.

Mielestäni ei ole mitään perusteita väittää, että Vanhasen hallituksen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa leimaisi yksi- ja vanhakantainen muutosvastarinta. Tavoitteena on pikemminkin löytää Suomelle sopivia ratkaisuja muutosten järkevään hallintaan. Maamme reagoi muutospaineisiin omalla tavallaan kansalliset erikoispiirteensä sekä geostrategisen asemansa huomioon ottaen.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ei voida ohjailla ottamatta huomioon muuta turvallisuuspoliittista liikennettä.

Monessa suhteessa toimintaympäristömme muutokset tapahtuvat nopeammin kuin mitä Suomi-alusta on mahdollista kuljettaa. Äkkinäiset käännökset eivät ole ratkaisu, vaan turvallisuuspoliittisen navigoinnin tulee perustua vakaasti noudatettavaan, ennakoivaan reittisuunnitelmaan, luotettavaan paikanmääritykseen ja käännöspisteiden tarpeellisuuden harkintaan. Samalla on muistettava, että jos välttämättömät ratkaisut viivästyvät, muutumme helposti ajopuuksi maailmanpolitiikan virrassa. Muutosten hallinta on siksi tärkeämpää kuin muuttumattomuus.

Tämän vuoksi Suomi on EU:n uutta perustuslaillista sopimusta käsittelevissä neuvotteluissa ollut sellaisella kannalla, joka sekä vahvistaa unionia turvallisuusyhteisönä että turvaa Suomen intressit. Suomi on koko jäsenyyshistoriansa ajan johdonmukaisesti korostanut Euroopan unionin toimintakyvyn ja jäsenmaiden yhteisvastuun vahvistamista turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Olemme esittäneet muutoksia perustuslailliseen sopimukseen ja olleet rakentamassa kompromisseja, jotka vahvistavat unionin puolustuspoliittista yhteistyötä.

Olemme korostaneet unionin yhtenäisyyttä ja varoitelleet uusista jakolinjoista. Olemme pyrkineet pitämään huolta myös siitä, ettei unionin kehitys heikennä transatlanttista yhteyttä. Niinikään olemme hakeneet tukea omille kansallisille tavoitteillemme siinä kohtuullisesti onnistuen.



Hyvät naiset ja herrat,

Tämän päivän turvallisuuspoliittista keskusteluamme hallitsee kysymys liittoutumattomuudesta ja liittoutumisesta. Aiheesta on lyhyessä ajassa julkaistu kaksi mielipidetiedustelua. Niissä valtaenemmistö antoi kannatuksensa nykysuuntaukselle. Koska EU ei ole muuttumassa Naton kaltaiseksi sotilasliitoksi, tarkoittaisi liittoutumisvaihtoehto käytännössä Nato-jäsenyyttä. Suomen luonnollisiksi päävaihtoehdoiksi ovat tässä tilanteessa muodostuneet joko sotilaalliseen liittoutumattomuuteen ja EU-jäsenyyteen nojaavan linjan jatkuminen tai Nato-jäsenyys.

Myös liittoutumattomuuspolitiikan on seurattava aikaansa, sopeuduttava. Aikansa seuraaminen tarkoittaa tässä esimerkiksi sekä EU:n että Naton sisäisen kehityksen, EU:n ja Naton sekä Venäjän ja Naton suhteiden sekä Naton laajentumisen vaikutusten silmälläpitoa. Kyse ei ole sen kummemmasta. Erityisesti Euroopan unionin laajentuminen ja yhteistyön syveneminen sekä turvallisuusrakenteiden nopea kehittyminen luovat jatkuvan tarpeen arvioida Suomen asemaa, vaikutusmahdollisuuksia ja toimintavaihtoehtoja.

Olipa turvallisuus- ja puolustuspoliittinen perusvalintamme tulevaisuudessa mikä tahansa, ei kansallisen puolustuksemme uskottavuudesta pidä tinkiä. Kerran menetetyn kyvyn palauttaminen on harvoin mahdollista ainakaan edullisesti ja lyhyessä ajassa. Haluan tässä yhteydessä muistuttaa presidentti Halosen taannoisista sanoista, joihin on helppo yhtyä:

Suomen puolustus on aina ensi sijassa omalla vastuullamme riippumatta siitä, olemmeko liittokunnan jäseniä tai emme.

Kansallisen puolustuksen kehittämisen tulee tarvittaessa mahdollistaa myös liittoutumisratkaisun. Näin turvataan valtiojohdollemme mahdollisimman laaja turvallisuuspoliittinen toimintavapaus. Turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa ei olekaan järin viisasta lyödä kiveen hakattuja kannanottoja pöytään ainakaan vaiheessa, jossa toimintaympäristön muutosten loppuasetelma ei ole vielä selvillä. Siksi meidänkin kannattaa käyttää hyväksemme EU:n hallitusten välisessä konferenssissa otettua aikalisää.

Hyvät kuulijat,

Nato on laajentumassa Baltiaan Viron, Latvian ja Liettuan jäsenyyden myötä. Viro on ollut itsenäisyytensä palautusta seuranneen ajan tiiviissä yhteistyössä Suomen kanssa. Olemme osallistuneet kansallisten asevoimien rakentamiseen niin siellä kuin muissakin Baltian maissa. Viime sunnuntaina MTV haastatteli virolaista kollegaani Margus Hansonia. Hänen mukaansa Viro on luopumassa yleiseen asevelvollisuuteen ja alueelliseen puolustusjärjestelmään pohjautuvasta kansallisesta puolustuksesta. Se alkaa rakentaa itselleen ammattiarmeijaa ja haluaa tiiviiseen yhteistyöhön Naton kanssa. Suomi rajoittuu tulevaisuudessa Natoon pohjoisen lisäksi myös etelässä. Mitä meille merkitsee se, että Viro, Latvia ja Liettua ovat muutaman kuukauden kuluttua paitsi EU-kumppaneitamme myös Naton jäsenmaita?

Useassa eri yhteydessä on arvioitu Baltian maiden Nato-jäsenyyden lisäävän lähialueemme vakautta. Millä tätä arviota perustellaan? Asiaa voi tarkastella käänteisesti: Millaiseksi alueen turvallisuuspoliittinen tilanne olisi muodostunut, mikäli liittokunta ei olisi hyväksynyt baltteja jäsenikseen? Tällaisessa tilanteessahan laajahko alue Itämeren itärantaa olisi jäänyt geostrategisesti "harmaaksi vyöhykkeeksi", jonka oma, puutteellinen puolustuskyky tuskin olisi pystynyt takaamaan alueen pysyttäytymistä mahdollisten ristiriitatilanteiden ulkopuolella.

Aiempien liittoutumisratkaisujen ohella Baltian maiden Nato-jäsenyys poistaa epävarmuustilanteen ja päättää yhden, yli vuosikymmenen kestäneen turvallisuuspoliittisen siirtymävaiheen koko Itämeren alueella. Tämän jälkeen ei ole tarpeellista spekuloida sillä, millaisiin pysyvämpiin puolustusratkaisuihin alueen valtiot lopulta päätyvät. Ratkaisulla on vakauttava vaikutus. Naton laajentuminen luo mielestäni uusia edellytyksiä myös Venäjän yhteistyölle alueen valtioiden kanssa. Suomen tulee omalta osaltaan myötävaikuttaa siihen, että Venäjä saadaan mukaan alueen monenkeskiseen yhteistyöhön.

Suomen kannalta erityisesti Viron Nato-jäsenyys merkitsee ensimmäisen kerran todellista naapuruussuhdetta sotilasliittoon, kun muistetaan Naton läsnäoloon ja käytännön toimintaan Pohjois-Norjassa vuosikymmenien ajan vaikuttaneet rajoitteet. Vaikka liittokunta ei sijoittaisikaan pysyviä joukkoja Baltiaan, on ilmeistä,

että Naton merellinen ja ilmatoiminta Itämerellä ja lähialueillamme esimerkiksi monikansallisten kriisinhallintaharjoitusten merkeissä lisääntyy. Tämä lisännee ainakin epäsuorasti mielenkiintoa paitsi lähialueitamme myös oman maamme sotilaallista suorituskykyä kohtaan niin lännessä kuin idässäkin.

Hyvät kuulijat,

Vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon kohdistuu monenlaisia odotuksia. Jossain määrin odotukset voivat olla jopa liian suuria. Pidän Suomessa näyttävää turvallisuus- ja puolustuspoliittista keskustelua monipuolisena ja korkeatasoisena. Toivon keskustelun jatkuvan vilkkaana – eikä se pääty selonteon valmisteluihinkaan. Tasavalta elää rajoittamasta, vaihtoehtoja aidosti pohtivasta keskustelusta.

Monet selonteon perustavanlaatuisiin linjauksiin liittyvät valinnat ovat sidoksissa meistä riippumattomiin tekijöihin, kuten esimerkiksi EU:n hallitusten välisen konferenssin lopullisiin tuloksiin ja ehkä myös NATO:n näkökulmiin. Näillä näkymin tämä ei kuitenkaan estä meitä pitämästä kiinni toimivaksi osoittautuneesta turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta perusratkaisustamme tarvittavin osin sopeutetussa muodossaan. Pidän toivottavana, että myös tällä kertaa haetaan konsensusta yli hallitus ja oppositio rajan. Se antaa uskottavuutta ratkaisuihin, ovat ne mitä tahansa.

Palaa otsikoihin