10.3.2003 Puolustusministeri Jan-Erik Enestamin puhe Turun Paasikiviseurassa

"Puolustushallinnon kansainvälinen tilinpäätös" Arvoisat Paasikiviseuran jäsenet, hyvät naiset ja herrat, Pääministeri Paavo Lipposen toisen hallituksen istuessa viimeisiä päiviään on nyt sopiva hetki pysähtyä hetkeksi, katsoa taaksepäin, ja tehdä pieni "tilinpäätös" puolustushallinnon kansainvälisestä toiminnasta kuluneen nelivuotiskauden varrella.

Tarkastelun aikavälinä vuodet 1999-2003 muodostavat mielenkiintoisen jakson, jonka aikana on tapahtunut lukuisia Suomenkin asemaan vaikuttaneita maailmanpoliittisia muutoksia.

Muutoksista syvällisin on Euroopan integraation laajeneminen ja syventyminen. Vuonna 1999 Euroopan unioni päätti viimeinkin kantaa oman vastuunsa maanosamme turvallisuudesta ja ryhtyi kehittämään yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Naton samana vuonna alkaneen kylmän sodan jälkeisen laajentumisen myötä on liittokunta kohta hyväksynyt kymmenen uutta jäsenmaata itäisestä Euroopasta. Kun myös EU valmistautuu ottamaan vastaan uusia jäseniä, voidaan Euroopan poliittisen kartan painopisteen todeta siirtyneen merkittävällä tavalla idän suuntaan.

Toinen syvällinen muutos ajoittuu vuoden 2001 syyskuuhun, jolloin terroristit iskivät Yhdysvaltoihin tuhoisin seurauksin. Tästä käynnistyi maailmanlaajuinen kamppailu kansainvälistä terrorismia vastaan, jonka yhteydessä myös Venäjä ja Yhdysvallat sekä Venäjä ja Nato ovat löytäneet uuden strategisen kumppanuussuhteen.

Lyhyesti sanottuna olemme siirtyneet täysin uudenlaiseen kansainväliseen järjestykseen, jossa monet perinteiset toimintamallit on jouduttu kyseenalaistamaan. Tässä yhteydessä meidän täytyy pitää kirkkaana mielessä se, ettei Suomi ole tässä kehityksessä mitenkään erillinen saareke, jonne suuren maailman ongelmat eivät ulottuisi. Päinvastoin, olemme osa yhä tiivistyvässä kanssakäymisessä olevaa kansainvälistä yhteisöä.



Kuluneella nelivuotiskaudella on kansainvälisessä puolustuspoliittisessa yhteistyössä tapahtunut niin paljon, että en tässä puheenvuorossa ehtisi millään käydä lävitse kaikkea. Olenkin poiminut muutamia mielestäni huomionarvoisia asioita, joista ensimmäisenä tarkastelen Euroopan unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehityskaarta. EU on nimittäin tällä hetkellä tärkein viiteryhmä Suomen puolustushallinnon kansainväliselle toiminnalle. Tämä käy konkreettisesti ilmi myös puolustusministerin aikataulua katsottaessa - Bryssel on tullut meidänkin hallinnonalallemme kovin tutuksi viime vuosina.

EU-rintamalla tilanne on tänä päivänä hyvin erilainen kuin neljä vuotta sitten ottaessani vastaan puolustusministerin tehtävät maaliskuussa 1999. Silloin elettiin odottavissa tunnelmissa Suomen ensimmäisen EU-puheenjohtajuuskauden tehdessä tuloaan. Myös puolustusministeriössä valmistauduttiin puheenjohtajuuteen erityisellä mielenkiinnolla, sillä ilmassa oli suuria odotuksia eurooppalaisen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen yhteistyön suhteen.

Tämä asiahan oli vuosikymmeniä ollut haudattuna puolustuspoliittisten visionäärien pöytälaatikkoihin, sillä eurooppalaisten sotilaallisten suurvaltojen Ranskan ja Iso-Britannian johtamien leirien näkemykset menivät pahasti ristiin, eikä hankkeessa oltu edetty juurikaan teoriaa pidemmälle.

Jugoslavian hajoamissotien puhjettua Balkanilla EU-maat joutuivatkin seuraamaan voimattomina vierestä suunnatonta tuhoa ja inhimillistä kärsimystä.

Vaikka poliittista tahtoa olisi jostain löytynytkin, EU:lla ei olisi ollut sotilaallista kykyä puuttua Balkanin tapahtumiin.

Joulukuussa 1998 Ranska ja Britannia löysivät EU:n turvallisuus- ja puolustuspoliittisen ulottuvuuden kehittämisessä toisensa. Tämän läpimurron jälkeen alkoi tapahtua, ja Kölnin Eurooppa-neuvostossa kesäkuussa 1999 EU-maat sopivat yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan peruslinjoista. Unionimaiden valtionpäämiehet totesivat, että koska EU:lla on käytettävissään huomattavat poliittiset ja taloudelliset voimavarat, on järjestöllä kaikki edellytykset kehittyä kriisinhallinnassa uskottavaksi toimijaksi myös sotilaallisesti.

Yhteinen pohja viidentoista unionimaan näkemyksille löytyi Suomen ja Ruotsin vuonna 1996 tekemästä yhteisaloitteesta sisällyttää sotilaalliset kriisinhallintehtävät unionin toimivaltaan. Tähän aloitteeseen perustuen ryhdyttiin Suomen puheenjohtajuuden aikana hahmottelemaan sopivia rakennuspalikoita EU:n sotilaallisen kriisinhallintakyvyn luomiselle. Joulukuussa 1999 pidettyyn Helsingin Eurooppa-neuvostoon mennessä paketti oli jo koossa ja EU-maat sitoutuivat yhteiseen tavoitteeseen, joka edelleenkin tunnetaan nimellä "Helsingin joukkotavoite". Sen mukaan vuoteen 2003 mennessä EU:n tulee voida koota enimmillään 60.000 sotilasta käsittävä kriisinhallintajoukko. Lisäksi tämän joukon tueksi tarvitaan meri- ja ilmavoimavahvennukset.

Sen jälkeen edistyminen on ollut nopeaa. EU:lle perustettiin ennätysajassa kriisinhallinnan edellyttämät uudet poliittis-sotilaalliset toimielimet ja ryhdyttiin yhteisvoimin kehittämään Helsingissä sovitussa joukkotavoitteessa määriteltyjä voimavaroja. Nyt ollaan jo siinä pisteessä, että EU käynnisti tammikuussa 2003 ensimmäisen kriisinhallintaoperaationsa jatkamalla YK:n aloittamaa poliisioperaatiota Bosniassa.

EU:n ensimmäinen sotilaallinen kriisinhallintaoperaatio on taas määrä käynnistää Makedoniassa vielä maaliskuun aikana, kun unioni ottaa johdettavakseen Naton aloittaman vakauttamisoperaation.

Edistys on siis ollut hyvin konkreettista, mutta - kuten EU-asioissa yleensäkin - ei työskentely tälläkään saralla ole aina sujunut kuin tanssi. Helsingissä sovittu joukkotavoite oli jo vuonna 2000 määrällisesti saavutettu, mutta laadullisia puutteita esiintyy edelleenkin tärkeillä osa-alueilla. Aukkoja löytyy varsinkin vaativampien kriisinhallintaoperaatioiden toteuttamiseen tarvittavissa voimavaroissa, kuten esimerkiksi strategisessa ilma- ja merikuljetuskyvyssä, monikansallisiin operaatioihin soveltuvissa esikunnissa sekä johtamis- ja tiedustelujärjestelmissä.

Työ näiden puutteiden paikkaamiseksi on parhaillaan meneillään puutealueittain järjestettynä ryhmätyöskentelynä, jossa keskeisiä periaatteita ovat kansallinen lähestymistapa ja vapaaehtoisuus. Tarkoitus on asiantuntijoiden voimin purkaa ja analysoida tilannetta ja etsiä yhdessä toteuttamiskelpoisia ratkaisuja. Voimavaratyöryhmien kautta ei kuitenkaan saada paikattua kaikkia puutealueita, sillä osa niistä voidaan kattaa ainoastaan jäsenmaiden antamien uusien joukkotarjousten kautta.

Nykyisten eurooppalaisten puolustusbudjettien puitteissa voimavaratavoitteen onnistuminen edellyttää runsaasti innovatiivisuutta, sitoutumista ja yhteistyöhalua. Nyt on myös ajateltava ennakkoluulottomasti uudenlaisia muotoja puolustusmateriaaliyhteistyössä, kuten esimerkiksi voimavarojen hankkimista yhteiskäyttöön, lainaus- ja leasing-sopimuksia sekä erilaisia rahoitusmalleja. Meillä on kuitenkin parhaat asiantuntijamme asialla etsimässä uusia ratkaisuja.

Mitä tulee EU-maiden yhteistyöhaluun unionin puolustusulottuvuuden kehittämisessä, sen suhteen olen hyvin optimistinen.

Tapaan säännöllisesti eurooppalaisia kollegoitani ja olen havainnut, että tietyistä kansallisista perinteistä ja painotuseroista huolimatta olemme kuitenkin tärkeimmistä asioista hyvin pitkälle samaa mieltä. Onhan yhteisenä tavoitteenamme viime kädessä oman maanosamme turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistäminen.

Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella sovitun joukkotavoitteen osalta aikaraja tulee vastaan tämän vuoden lopulla, jolloin EU:n pitää olla kykenevä suorittamaan kriisinhallintatehtäviä. Silloin varmasti kuulemme jälleen jo tutuksi tullutta kritiikkiä siitä, että EU on edennyt etanan vauhtia ja että aikaansaannokset olisivat keskittyneet jo ennestäänkin massiivisen byrokratian paisuttamiseen. Tässä asiassa rohkenen olla eri mieltä, sillä EU:n kriisinhallintatyöskentelyä koko sen tähänastisen elinkaaren ajan lähietäisyydeltä seuranneena tiedän kuinka paljon konkreettista edistystä on saatu aikaan kireästä aikataulusta huolimatta.

Meidän on hyvä muistaa, että EU:n yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa on toden teolla kehitetty vasta kolmisen vuotta. Aloitus tapahtui tyhjältä pöydältä, ja tänään toimitaan kriisinhallintaoperaatioissa. Kaikki päätökset on kuitenkin tehty hakemalla yhteistä näkemystä viidentoista maan kesken. Ensi vuonna laajenevassa unionissa tulee olemaan 25 jäsenmaata ja vuosikymmenen loppuun mennessä lähes 30 maata. Tehokkaan ja toimivan turvallisuus- ja puolustuspoliittisen yhteistyön varmistaminen tulee olemaan yksi lähitulevaisuuden suurista haasteista.

Arvoisat kuulijat,

EU:n ohella toinen merkittävä viiteryhmä Suomen puolustushallinnon kansainvälisessä toiminnassa on Naton rauhankumppanuusohjelma. Eurooppalaisen kriisinhallinnan kehittämisessä Nato on selkeästi EU:ta vahvempi tekijä, eivätkä Nato ja EU olekaan vaihtoehtoja toisilleen. Unionista ei myöskään olla kehittämässä kilpailijaa Natolle, vaan EU:n yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa kehitetään yhteistyössä Naton kanssa.

Suomi on toiminut erittäin aktiivisesti rauhankumppanuuden kehittämisessä, sillä sen kautta saatava sotilaallinen yhteensopivuus on ensiarvoisen tärkeää oman kansallisen puolustuskykymme kehittämisessä. Rauhankumppanuuden keskeisintä sisältöä meidän kannaltamme ovatkin osallistuminen kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin ja niiden harjoittelemiseen, sekä yhteensopivuuden kehittäminen kumppanuustavoitteiden sekä niille suunnitellun seuranta- ja arviointiprosessin avulla.

Balkanin Nato-johtoisista kriisinhallintaoperaatioista saamamme kokemukset ovat olleet erittäin positiivisia ja suomalainen osaaminen on pantu merkille myös yhteistyökumppaneidemme keskuudessa. Nämä terveiset minulle välitti tammikuussa vieraanani ollut Naton pääsihteeri George Robertson, joka erityisesti kiitti suomalaisten panosta kriisinhallinnassa. Hänen mukaansa tästä on oivallisena osoituksena se, että kuluvan vuoden toukokuussa suomalainen kenraali ottaa johtovastuun yhden Kosovossa toimivan KFOR-operaation neljästä sektorista suoraan operaation johdon alaisena. Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun johtovastuu tässä laajuudessa uskotaan sotilaallisesti liittoutumattoman maan hoidettavaksi.

Naton laajentuminen on muuttanut rauhankumppanuuden luonnetta merkittävällä tavalla. Prahan huippukokouksessa jäseneksi kutsuttujen maiden jälkeen jäljelle jääneet kumppanuusmaat muodostavat varsin heterogeenisen joukon, jolla on hyvin erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet kumppanuusyhteistyön suhteen. EU:n neljän sotilaallisesti liittoutumattoman maan ohella rauhankumppanuusohjelmaan osallistuu nyt joukko Balkanin, Kaukasuksen ja Keski-Aasian alueiden maita. Koska rauhankumppanuus on Suomelle edelleen merkittävä yhteydenpitokanava maanosamme ainoaan varsinaiseen turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen järjestöön, koskettavat nämä muutokset läheisesti myös meitä.

Suomi on yhdessä Ruotsin kanssa pyrkinyt vaikuttamaan siihen, että rauhankumppanuus säilyisi jatkossakin antoisana ja varteenotettavana vaihtoehtona kaikille osapuolille. Suomen ja Ruotsin tekemien yhteisaloitteiden pääperiaatteena on ollut saavuttaa kumppanimaille mahdollisimman hyvät vaikutusmahdollisuudet niissä asioissa, joihin ne osallistuvat ja antavat oman panoksensa. Suomen ja Ruotsin aloitteet ovat saaneet Nato-maiden keskuudessa hyvän vastaanoton - nyt meidän on huolehdittava siitä, että niitä myös toimeenpannaan Naton uudistumisen yhteydessä.

Natohan on itse parhaillaan voimakkaan muutosprosessin keskellä. Kylmän sodan aikaisille vaatimuksille pohjautuvaa joukko- ja komentorakennetta uudistetaan perinpohjaisesti ja voimavaroja kehitetään uuden ohjelman avulla. Uudistuva komentorakenne suunnitellaan palvelemaan etäällekin oman alueen ulkopuolelle suuntautuvia operaatioita, mikä edellyttää esikuntien uutta vastuualuejakoa sekä päällekkäisten rakenteiden purkamista. Naton sotilaalliset voimavarapuutteet ovat olleet suurilta osin samoja, joista EU:kin kärsii ja Naton puuteluetteloa tarkistettiin Prahan-huippukokouksessa vastaamaan paremmin tarpeita nimenomaan toimintakyvyssä oman alueen ulkopuolella.

Näiden Naton uudistumista koskevien toimenpiteiden taustalla vaikuttavana tekijänä näkyy voimakkaana liittokunnan valmistautuminen kohtaamaan paremmin niitä uusia turvallisuusuhkia, jotka ovat vuosituhannen vaihteessa nousseet koko kansainvälisen yhteisön huolenaiheeksi. Vaikka terrorismin ja joukkotuhoaseiden muodostama uhka ei olekaan vaikuttanut Suomen turvallisuuspolitiikkaan yhtä perusteellisesti kuin Naton kehitykseen, on uusiin uhkiin varautuminen kuitenkin merkitykseltään yhä kasvava teema myös Suomen puolustushallinnon kansainvälisessä yhteistyössä. Terrorismin kaltaisia turvallisuusuhkia ei ole mahdollista torjua pelkästään kansallisin toimenpitein.

Kehitämme yhdessä muiden EU-maiden kanssa ja Naton rauhankumppanuusohjelman puitteissa puolustusvoimien kykyjä suojata paremmin siviiliyhteiskuntia erilaisten katastrofien ja häiriötilanteiden varalta. Puolustusvoimilla on olemassa runsaasti hyödyllistä osaamista, jota on alun perin kehitetty omien joukkojen ja tietojärjestelmien suojaamiseksi kriisitilanteessa. Nyt haasteena on saattaa tämä tietotaito mahdollisimman hyvin koko yhteiskuntaa hyödyttäväksi voimavaraksi. Tämä on tyypillisesti sellainen kysymys, jossa eri hallinnonalojen välisen joustavan yhteistyön merkitys tulee korostumaan.

Uudistumisprosessin ohella Nato valmistautuu parhaillaan ottamaan vastaan seitsemän uutta jäsenmaata, joiden joukossa ovat myös Itämeren naapurivaltiomme Viro, Latvia ja Liettua. Baltian maiden Nato-jäsenyys on osoitus määrätietoisesta ja ansiokkaasta ponnistelusta ja heidän uusi asemansa tulee varmasti vaikuttamaan Pohjois-Euroopan vakautta lisäävästi. Samalla se merkitsee myös Suomen puolustushallinnon yhden pitkäaikaisen hankkeen elinkaaren päätepistettä onnistuneella lopputuloksella.

Olemme nimittäin 1990-luvun alusta alkaen yhdessä muiden tukijamaiden kanssa panostaneet merkittävällä tavalla Baltian maiden puolustuskyvyn kehittämiseen. Tukemme on suuntautunut etupäässä Viroon, mutta olemme osallistuneet lukuisiin kahden- ja monenvälisiin hankkeisiin myös Latvian ja Liettuan kanssa. Kuluneen neljän vuoden aikana olemme esimerkiksi auttaneet Viroa perustamaan kenttätykistöaselajin ja reserviupseerikoulun, kouluttaneet virolaisia upseereita Maanpuolustuskorkeakoulussamme sekä erikseen kurssittaneet Viron puolustushallinnon koko ylimmän johdon.

Kymmenisen vuotta sitten Baltian maat aloittivat maanpuolustuksensa rakentamisen lähes tyhjästä. Nyt he kykenevät jatkamaan puolustusjärjestelmiensä kehittämistä omin voimin sekä Naton antaman tuen avulla. Vaikka varsinainen Baltia-tukiprojektimme hiljalleen lopetteleekin tehtäviään, tulee Baltia-yhteistyömme jatkumaan eri muodoissa. Neuvonantajamme ovat edelleenkin Baltian maiden tukena sen mukaan kun tarvetta ilmenee.

Arvoisat kuulijat,

Sekä EU:n että Naton puitteissa tehtävälle kriisinhallintakykyjen kehittämistyölle on yhteistä yksittäisten maiden erikoistuminen tietynlaisiin kykyihin ja osaamiseen. Erikoistuminen ja työnjako onkin erittäin tervetullutta, sillä tämän päivän kriisinhallintatehtävien asettamat vaatimukset ovat sitä luokkaa, ettei olisi mitään järkeä kaikkien maiden yrittääkään itse suoriutua kaikesta omin voimin. Eri maiden kykyjä yhteen sovittamalla saadaan aikaan kulloiseenkin tarpeeseen soveltuva monikansallinen kokonaisuus.

Suomalaiseen erityisosaamiseen kuuluu muun muassa siviili-sotilasyhteistyö, CIMIC, johon suomalainen reserviläisistä koostuva rauhanturvajoukko soveltuu erittäin hyvin.

Tälläkin hetkellä suomalaisia rauhanturvaajia toimii tässä yhteiskunnan perustarpeita kehittävässä tehtävässä Bosniassa, Kosovossa ja Afganistanissa. CIMIC-toiminnan ohella pyrimme kehittämään myös muita erityisaloja, hyödyntäen erityisesti suomalaista korkean teknologian osaamista. Tällaisia kykyjä ovat muun muassa johtamis- ja viestijärjestelmät sekä joukkotuhoaseiden vaikutuksilta suojautuminen.

Kansainvälisen puolustusyhteistyön vahvuutena on mahdollisuus säästää ja virtaviivaistaa toimintoja niukkojen budjettien ja rajallisten henkilöresurssien määritellessä puitteet. Yksi kansainvälisestikin korkealle noteerattu monikansallinen hanke on Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan kriisinhallintavalmiuksia vahvistava NORDCAPS -yhteistyö. Tämä järjestely pohjautuu monikymmenvuotiseen pohjoismaiseen yhteistyöhön rauhanturvaamistoiminnan valmiuksien luomisessa. Käytännössä NORDCAPS -yhteistyö merkitsee valmiutta osallistua kuluvan vuoden heinäkuusta alkaen kriisinhallintaoperaatioon pohjoismaisella joukolla.

Jo mainitsemieni Nato- ja EU-johtoisten operaatioiden ohella Suomi jatkaa jo kohta 50-vuotista panostustaan YK:n toimeenpanemaan rauhanturvaamiseen. Suomi osallistuu Etiopian ja Eritrean välisellä rajavyöhykkeellä toimivaan YK:n johtamaan UNMEE -operaatioon, jossa tulemme kesällä vahvistamaan osallistumistamme lähettämällä sinne lähes 200:n rauhanturvaajan vahvuisen esikunta- ja vartiokomppanian. Lisäksi jatkamme osallistumistamme YK:n sotilastarkkailijaoperaatioihin Balkanilla, Kashmirissa, Kuwaitissa ja Lähi-idässä.

Hyvät naiset ja herrat,

Kansainvälisen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen yhteistyön tiivistyminen on selkeästi nähtävissä puolustusministerin ja koko puolustushallinnon roolin ja tehtävien muutoksessa. Tänä päivänä puolustusministereillä on keskeinen rooli EU:n sotilaallisen kriisinhallintakyvyn edellyttämien voimavarojen kehittämisessä. Puolustusministerit kokoontuvat sekä EU:n yleisten asioiden neuvoston yhteydessä että epävirallisissa puolustusministerikokouksissa. Puolustusvoimain komentaja osallistuu vastaavasti Suomen virallisena edustajana unionin sotilaskomitean työskentelyyn. Puolustusvoimilla on myös sotilasedustajansa EU:n sotilasesikunnassa, suurlähetystöissämme ja edustustoissamme kansainvälisissä organisaatioissa, kuin myös erilaisissa voimavaratyöryhmissä.

Muutoksen vauhti on ollut melkoinen, mutta puolustushallinto on kyennyt vastaamaan haasteeseen ja pysynyt hyvin vauhdissa mukana. Kehitys pysähtyy tuskin tähänkään, sillä EU:n tulevaisuutta käsittelevässä konventissa on jo esitetty oman puolustusministerineuvoston perustamista, jotta puolustuspoliittista ohjausprosessia voitaisiin entisestäänkin vahvistaa. Konventti on myös esittänyt puolustusmateriaalikysymysten liittämistä unionin yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Tämä olisi luonnollinen jatkumo meneillään olevalle voimavaratyölle, jonka merkeissä EU-maiden kansalliset puolustusmateriaalijohtajat ovatkin jo säännöllisesti kokoontuneet. Tiiviimmän eurooppalaisen puolustusmateriaaliyhteistyön muodostuminen olisi tervetullutta sekä kansallisen huoltovarmuutemme että puolustusteollisuutemme kilpailukyvyn ja elinvoimaisuuden kannalta.

Arvoisat kuulijat,

Olemme kulkeneet pitkän matkan niistä ajoista, jolloin Suomi joutui tekemään kansallista turvallisuuttaan koskevat päätökset muusta maailmasta irrallaan. Jatkossa kehityksen suunta on juuri päinvastainen - kohti yhä kasvavaa keskinäistä riippuvuutta. Eristäytyminen omiin oloihin ja pyrkiminen täyteen omavaraisuuteen ei ole enää järkevää eikä mahdollistakaan. Vain kansainvälisesti verkottuneella Suomella on edellytyksiä jatkaa näkyvänä ja aktiivisena toimijana myös nykyisessä toimintaympäristössä.

Osallistumisemme eurooppalaisten kriisinhallintavalmiuksien kehittämiseen on antanut meille uusia mahdollisuuksia ja uutta, myös kotimaan puolustuksessa hyödyllistä tietoa. Samalla se on myös merkinnyt mahdollisuutta osallistua vastuunkantamiseen ja yhteiseen toimintaan meitä hyödyttävällä tavalla. Yhteisten operaatioiden suunnittelu ja toteuttaminen ovat antaneet suomalaisille runsaasti kansainvälisiä kokemuksia sekä mahdollisuuksia vaikuttaa kriisien rauhanomaiseen ratkaisemiseen, ja sitä kautta oman maanosamme turvallisuustilanteen parantamiseen.

Juuri näistä syistä vaikuttaminen EU:n yhteisessä turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa, Naton rauhankumppanuusohjelmassa sekä YK:n alaisessa rauhaa ja turvallisuutta edistävässä toiminnassa on meille jatkossakin suoranainen elinehto.

Palaa otsikoihin