Puolustusministeri Seppo Kääriäinen, juhlapuhe Evakon Praasniekka 11.7.2004 Iisalmi

Suomen kesä on kotiseutu- ja pitäjäjuhlien kulta-aikaa.

Ne kokoavat yhteen väkeä laajalti yli maakuntarajojen, koko Suomesta. Kotiseutu on useimpien meidän elämässämme ja sisimmässämme pysyvä kiinnekohta. Meillä on vahva tunneside kotiseutuumme. Kotiseututapahtumat puolestaan herkistävät mieliämme, yhdistävät meitä ja luovat tulevaisuuden uskoa.

Kotiseudun elävyys ja elävänä pitäminen vaatii oma-aloitteellisuutta ja yhteistyötä. Paikallinen aktiivisuus on aivan ratkaisevaa. Elinvoima kasvaa kotiseutuunsa kiintyneistä ihmisistä, jotka eivät ole antaneet eivätkä anna muuttoliikkeelle periksi, vaan tekevät kaikkensa kotiseudun vetovoiman vahvistamiseksi. Niin pitkään kuin kulttuuripohjaisia kotiseutujuhlia järjestetään, niin pitkään on tulevaisuutta.

Jokainen seutukunta luo pääosin itse oman tulevaisuutensa. Ylä-Savo elää tässä mielessä kynnysaikaa. Nyt on mahdollisuus rakentaa todella uutta. Ylä-Savon sisäisessä yhteistyössä myös kuntien välillä on käännettävä uusi sivu. Loistava ja esimerkillinen menneisyys ei auta. Pienehköillä seutukunnilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin toimia joka asiassa huippusaumattomassa yhteistyössä. Senpä takia seutukuntamme uusi yhteistyöorganisaatio, Ylä-Savon Kehitys Oy kannattaa ottaa vakavasti uutena mahdollisuutena tehdä parempia asioita kotiseutumme hyväksi. Kaikenlainen kuppikunta-toiminta ja pelin politiikka on syytä haudata.



Toisaalta ulospäin suuntautuva aloitteellinen ja luova toiminta palkitaan aina. Hallituksen alue- ja elinkeinopolitiikka, joka on tähän mennessä pitänyt Ylä- ja Pohjois-Savon uskottavasti Suomen kartalla, antaa 2000-luvun alussa piristäviä panoksia alueellemme vain sillä ehdolla, että pystymme esittämään kannattavia, uusia työtilaisuuksia lisääviä investointikohteita. Hallitus tulee tukipolitiikallaan avuksi nimenomaan ja vain silloin, kun tuen hakemisen lähtökohtana on alueen ja maakunnan oma aktiivisuus ja venkoilematon yhtenäisyys.

Ylä-Savo tarjoaa yrittäjyydelle joka tapauksessa otolliset lähtökohdat. Ilmapiiri on myönteinen. Tarjolla on korkealaatuisia peruspalveluita. Kustannukset aloittaa tuotanto ovat verrattain edulliset. Meillä on monipuolisia vapaa-ajan viettomahdollisuuksia. Luonto tarjoaa omia mahdollisuuksiaan viihtymiselle ja rauhalle. Elämme kaiken kaikkiaan turvallisessa ympäristössä. Turvallisuuden arvo asuinpaikkaa valittaessa on kasvusuunnassa. Ohjenuoraksi kannattaa ottaa se, että jatkossa tehdään enemmän parempia asioita kuin vain paremmin nykyisiä asioita.

Asenne onkin tärkeä; käytettäköön tarjolla olevat mahdollisuudet täysimääräisesti ja ylikin hyväksi sen sijaan, että väsytämme itsemme ongelmissa piehtaroimiseen karkottaen samalla nuoret ja mahdolliset muuttajat muualle.

Praasniekkoja tai pruasniekkoja on vietetty jo ainakin 1500-luvulla Raja-Karjalan kylissä, Laatokan Karjalassa. Praasniekat ovat olleet sidoksissa kylän tsasounan vuosijuhlan viettämisen ajankohtaan. Ne ankkuroituvat ortodoksiseen uskoon.

Alkuperältään praasniekkojen perinne ei ole karjalainen, vaan praasniekkoja on vietetty kautta kristillisen kirkon historian aina kunkin paikkakunnan pyhäkön vuosijuhlan aikoihin.

Tuolloin toimitettiin jumalanpalvelukset, illalla vigiliä ja aamulla liturgia. Kastettiin edellisen käynnin jälkeen syntyneet lapset ja vihittiin avioliittoon nuoret parit. Toimitettiin hautajaisia ja käytiin kalmoilla toimittamassa muistopalveluksia. Vähitellen praasniekkajuhlien yhteyteen liittyi maallisiakin rientoja. Eri kylillä kehittyi vähitellen kullakin kylälle ominainen praasniekka-perinne. Niistä tuli myös nuorten tapaamisen juhla. Voi puhua todellisesta kansanjuhlasta. Praasniekka- perinne siirtyi sotien jälkeen väen mukana karjalaisten uusille asuinsijoille. Nyt koettava perinne on organisoitua perinnettä. Tämänkin Evakon praasniekka on jo 14. kerran peräkkäin Iisalmessa.

On tärkeä asia, että vaalimme aktiivisesti perinteitämme täällä Iisalmessa ja Ylä-Savossa. Kotiseudullemme asutettiin sotien jälkeen poikkeuksellisen paljon juuri Raja-Karjalan karjalaisia. On myönteinen ja iloinen asia, että sotienjälkeisen hiljaiselon jälkeen tällainen näkyvä karjalainen kesätapahtuma on vakiintunut viime vuosina kotiseudullemme. Sotien jälkeen syntyneet sukupolvet ovat ottaneet vaaliakseen kulttuuriperinnettä ja näin vanhemmilta ja isovanhemmilta peritty kulttuuriperinne siirtyy elinvoimaisena polvesta toiseen. Meidän omat taustamme, myös heimojuuret kuten karjalaisuus ja savolaisuus ja niille rakentuva identiteetti ovat äärimmäisen keskeisiä ankkureita nykyisessä maailmanmenossa, jota "hienosti" kutsutaan globalisoitumiseksi.

Perinteen vaaliminen antaa pohjan itseluottamukselle ja omaperäisyydelle. Aito omintakeisuus on myös kansainvälisessä yhteistyössä paras lähtökohta. Sellaisella kansakunnalla ja ihmisellä on myös annettavaa yhteistyössä. Ikuinen on vanhan sananlaskun sanoma: Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin. Praasniekka-tapahtuma vahvistaa henkisiä ja sosiaalisia vahvuuksiamme.



Kristinusko saapui Karjalaan jo lähes 1000 vuotta sitten. Karjalan alue kuului pitkään Novgorodin hallintopiiriin ja näin ollen Karjalan ihmiset Novgorodin hiippakuntaan. Vuoden 1611 taistelujen jälkeen Karjala ankkuroitiin Ruotsin yhteyteen. Tämä merkitsi sitä, että luterilainen usko rantautui Karjalaan. Tästä historiallisesta tapahtumasta alkaen karjalaiset ovat totutelleet ja tottuneet elämään rinnakkain itäisen ja läntisen kristillisyyden edustajina.

Rinnakkainelo on monella tapaa rikastuttanut karjalaista ihmisyyttä ja ihmisiä. Voi sanoa, että karjalaiset elivät jo 1600-1800 luvuilla ”esiglobalisaation” aikaa. Kristittyjen ykseys on vahvistunut evakkomatkan aikana uusilla kotiseuduilla eripuolilla Suomea. Evakon Praasniekka on tahtonut omalta osaltaan vahvistaa ihmisten keskinäistä yhteenkuuluvuutta Ylä-Savossa Vapahtajamme antaman universaalisen käskyn mukaan: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne”.



Jatkosodan lopputapahtumista kuten Talin-Ihantalan suurtaistelusta on kulutuntu 60 vuotta. Niiden merkitys on tajuttu vasta nyttemmin. Sen voi kiteyttää siihen, että tuskinpa Suomi olisi tänään itsenäinen hyvinvointiyhteiskunta, jos kesän 1944 taistelut olisivat päättyneet toisin. Kiitos kuuluu veteraaneille, naisille ja miehille.

Kiitoksen rinnalla nykypolvien vastuulla on siirtää Suomi, isänmaamme, itsenäisenä ja turvallisena tuleville polville. Toisekseen historiasta oppii sen, että myös pahin vaihtoehto voi toteutua ja että siihenkin on varauduttava. Itsenäinen maa täytyy pitää tarkka huoli uskottavasta puolustuksestaan. Tämän päivän puolustusvoimat ovat Suomen puolustamista ja suomalaisten turvallisuutta varten.



Pitkään jatkuneen itsekkyyden ja ahneuden ajan sekä materialistisen elämänkäsityksen jälkeen kysyntää on ihmisyydelle, ihmisen todelliselle hyvinvoinnille. Olemme tottuneet käyttämään professori Wileniuksen määritelmää, jonka mukaan ihmisyys toteutuu silloin, kun ihmisen aineelliset, sosiaaliset, henkiset ja hengelliset tarpeet otetaan tasapainoisesti huomioon käytännön yhteiskuntapolitiikassa.

Mutta onko ihmisyyden vaatimuksessa mentävä vielä peremmälle, myös ihmisen omaan vastuuseen omasta elämästään? Ihmisyyteen kuuluu se, että hän ottaa myös omakohtaisesti vastuuta saamastaan elämän lahjasta. Miten suhtaudumme siihen, että ihminen esimerkiksi huonoilla elämäntavoilla tuhoaa omaa elämäänsä, aiheuttaa lähimmäisilleen kestämättömiä kärsimyksiä ja yhteiskunnalle merkittäviä kustannuksia? Uskallammeko puhua suoraan näistä asioista? Mietimme kyllä päämme puhki, mitä pitäisi tehdä lainsäädännölle ja budjeteille, jotta lisääntyvät ja vaikeutuvat sosiaaliset ongelmat saataisiin hallintaan. Ei siihen viime kädessä mikään lainsäädäntö riitä - eikä rahakaan. On mentävä perille, ongelmien syihin. Ihmisyyteen, kristillishumanistiseen ihmiskäsitykseen, kuuluu ihmisen itsekasvatus, hyvän etsintä ja kilvoittelu, henkisen sopusuhteen hakeminen ja elämän tarkoituksen löytäminen. Tälle tielle ohjaaminen on kotien ja koulujen yhteinen tehtävä. On puhuttava moraalista, elämän selkärangasta, moralisoimatta.

Kohtasin evakkokarjalaisuuden 1950-luvulla kotikylässäni Kirmalla. Karjalaiset toivat mukanaan ekumenian, arjen ekumenian. Se teki hyvää savolaisille. Suvaitsevuutta, suhteellisuuden tajua ja sovinnollisuutta tarvittiin tuolloin ja tarvitaan nyt. Todelliselle ekumenialle on kysyntää nykymaailmassa. Mutta näkyvintä on se, että karjalaiset toivat ilon kyliin. Se ilo tarkoitti elämän perusasennetta, elämäniloa. Se tarkoitti iloa saada elää. Ilo ei saa kadota elämästämme.

Palaa otsikoihin